torstai 23. kesäkuuta 2016

Katsojan silmät on televisio.

Samalla kun avasin kirjotuspohjan, niin tajusin mikä näissä päivissä mättää. Se että teatteritreenit on iltasin ja päivällä ei oo mitään.  Koska mä en tykkää tehdä pelkkää iltavuoroa ja sitä nää päivät nyt on. Ei tää siis mikään hengenhätä ole, mutta tykkäisin enemmän vapaista illoista, kun päivistä. Toisaalta 100% mielummin teen teatteria iltaisin, kun pelkkiä satunnaisia kassavuoroja. Toi on tosi kiva ja haastava proggis missä nyt oon. Olinkin ihmetelly, miks on niin epämukava olo usein, mut se on se iltavuoron samankaltaisuus.





Laajasalon ja Lahden kansanopiston 2 vuoden opiskelijavalinnat tehtiin. En hakenut kumpaakaan, joten miksi se kuitenkin kiinnostaa? No melkein hain Laajasaloon, mut sit en kuitenkaan. Vuosi Rajarikossa oli elämäni parhain, miksi en siis jatkaisi koulutustani kansanopistossa? Oli rankka vuosi, mutta kaikki oli sen arvoista. En mä oo ihan varma itekkään miksi. Kirjoitin päivät kalenteriin ja ilmoittauduin alustavasti pääsykokeisiin. Sitten aloin kirjoittamaan kirjallista ennakkotehtävää miksi haen teatteri 2 linjalle. Kirjoitin viisi lausetta, joista jokainen oli valhetta. Motivaatio opiskeluun tuntui olevan hukassa, luultavasti väsymyksen takia, olihan viime vuosi tosi intensiivinen. Säikähdin itsekkin hieman tätä motivaationpuutosta. Jos mä en muka haluakkaan opiskella teatteria niin mitä sitten? Taisiis kyllä mä haluan. Mutta samalla en jaksa. Tällä hetkellä teatteri tuntuu jotenkin vaivalloiselta. Ja kuitenkin aina treeneissä oon tosi innoissaan. En tiedä mistä ylimääräinen ponnistelu johtuu. Siitäkö että tää ala on niin vaikea ja kaikki jaksaa muistuttaa siitä niin usein? Että sen vuoksi luovuttaminen kolkuttaa aina takaraivossa? Toisaalta oon siitä erityinen luonteeltani, ettei luovuttaminen edes yleensä kuulu mun vaihtoehtoihin. Sain tsemppari stipendikin, koska aina teen kaikki loppuun hampaat irvessä ja oon todella sinnikäs. Enkä koe että mun pitää yleensä erikseen päättää tehdä asiat loppuu vaan se tulee multa luonnostaan. Ehkä oon siks uupunut ja en hakenut? En mä tiedä. Häämentävää kun on hämmentynyt.


Havahduin myös siihen pari päivää sitten että kaipaan elämääni jotain. Ajattelin, että on kivaa vaan tehdä teatteria, ja olla tietämättä syksystä. Mutta kaipaan suunitelmaa. Siihen on jotenki kasvanu. Ajattelin että se olis vapauttavaa kun ei suunnittele, mutta ei se nyt niin vapauttavaa olekkaan. Vaikka oikeestaanhan mulla on paljon suunnitelmiakin, mutten vaan oo tehnyt mitään päätöksiä. En ehkä osaa oikein päättää. Haluan mennä ulkomaille, mutta en jaksa heti lähteä. Toisaalta jos en mee kohta ni pelkään, etten ikinä mee. Että jotain tulee jotain velvollisuuksia ja en pääsekkään. Mutta kyllä mä pääsen, ja voin tehdä mitä vaan.

Rakastan mun kotia ja kissoja, mutta mun unelmat huutaa mua pois täältä. Haluun samaan aikaan irtautua ja matkustella sekä juurtua ja jäädä.


Kuvat Kolilta.



Puss ock Kram Jassu.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti