perjantai 26. elokuuta 2016

Me oltais sillon sikin sokin ja vinksin vonksin.

Tällä hetkellä nään ja tunnen ja ajattelen vaan paskaa. (Eli en kustaa, me qustoo)
Kun katon peiliin nään finnejä ja ison nenän. Kun katson sisälleni tunnen epävarmuutta, levottomuutta ja pelkoa. Kun katson kotiin, nään kaiken vanhan. Nään kuvat mitkä on vaan huonoja yrityksiä muistaa kaikki kiva. Kuulen kissan miukumiset ja näen ajatukset heittää ne komeroon miukumaan. Tunnen ajatukset heittää peilit ikkunasta ja lääkkeet viemäristä. Bisset kurkusta ja vanhat banaanit rappuun tuomaan muillekki paskaa mieltä. Kirjaimetkin tuntuu kolkoilta ja ajatus tökkii.

Miksei mikään oo niinku pitäis. Niin moni kiva asia on lähellä. Lähellä mutta ei minulla. Niiden läsnäolo saa mut raivon partaalle. Olkaa minun tai painukaa vittuun. Oikeestaan kaikki on kai niinku pitäis. Mut se on vaan se musta joka puhuu. Ei tän kuulu olla näin, mut näin se on ollu melkeen aina. Joskus sen unohtaa. Sillon kaikki on kivaa. Mut onko se valhetta vai onko tää valhetta? Onko tosi ja valhe sama kuin oikea ja väärä? Ero on olemassa, mutta se on niin häilyvä, että sitä miettii onko se vain yhteiskunnnan keksimä ärsyttävä muka-määritelmä jota ei oikeasti ole olemassakaan.

Vittu miten ärsyttävää sekin on, että melkein kaikkiin karkkeihin on tungettu liivatetta? Miks on ees keksitty sana liivate? Miks ei voi vaan lukea että lehmien aivoneste. Niin moni asia tässä maapallossa on puettu hienosti ja maksettu vielä hienommin. Tää maailma välillä tappaa mun hyvyyden. Miten niin pieni asia on oikeestaan tosi iso. Se että tuskin kukaan himoitsee mitään lehmien avionesteitä hyi vittu. Mutta silti sitä syötetään meille niinku sikaa säkissä ja opetetaan se vielä niin hyvin, ettei mitään muuta osatakkaan paremmin kun sulkea silmämme. Mut toisaalta miten muutenkaan täällä selviää? Taisiis jos mä ainakin alan ajattelemaan asiaa, niin eihän missään oo mitään järkeä. Mä tuen eläinten ja ihmisten ja maapallon paskomista millon milläkin tavalla ihan vaan elämällä silleen niinku mut on opetettu. Eihän täällä pää kestä jossei sulje silmiään? Mut ei sekään oo oikee tapa olla? Mut ei oo oikeeta eikä väärää. Väritkin on vaan jotain spectrejä. Eikä ilman painovoimaa me oltais tässä. Me oltais sillon sikin sokin ja vinksin vonksin.

Miks mä ees haluun niitä asioita mitä haluun? Miks mä en haluu muita asioita? Mitä sit kun saan ne asiat? Sit haluun lisää asioita? Välissä harhaudun varmasti haluamaan asioita, joita en itse halua vaan yhteiskunta tai mainokset tai joku paska täällä saa mut uskomaan että haluan sitä. Oli se sitten kokis tai kissan paskantama kahvipapu. Ehkä sitten maalaan taulun ja pierasen ääneen keskellä kokousta. Nauran kun pitäs itkeä, mutta hymyilen vain kun ei hymyilytä.

Kissoilla on sentään pokkaa kusta omistajan tyynylle tai tunkea persettään naamaan sillon kun niitä huvittaa. Me ihmiset vaan tyydytään tähän kaikkeen. Mut ainaki se kansanedustaja edusti itteensä hyvin, se oli tosi ystävällinen. Sehän tarkottaa että elämä muuttuu, me ollaan hyvissä käsissä.

xx Angsti




p.s. se on niinku runo.


tiistai 23. elokuuta 2016

Moi.


Pitkästä aikaa taas. Työelämään totuttautuminen vie aikaa. Oon usein tositosi poikki töiden jälkeen vaikkei oliskaan mitään ihmeellistä.

Elämä on hassua. Sitä en ookkaan ennen sanonu. Wow. Mut se on hassua miten tunteet säilyy samanlaisina, ihastuminen tuntuu samalta ku pienenä, stressi ei helpota vaikka sitä olis kokoajan, aamuväsymys on aina yhtä tuskasta. Joka syksy on muutoksen virtaa ilmassa, joka talvi se pimeys masentaa paljon ja joka kevät ei malta odottaa rantakelejä.

Tänään lupasin mennä aikasin nukkumaan, koska väsymys tuntui joka solussa. Vaikken ees nukkunu hirveen vähä. Mut on ollu tosi hektistä.

Taivas on niin kaunis ja kiehtova.