tiistai 15. maaliskuuta 2016

Maailmanpelastaja puhuu.


Mulla menee tunteisiin tää ilmastonmuutos. En haluaisi olla sellanen joka tuomitsee muiden käytöstä, mutta kun ajattelen maapallon tilaa niin se saa mut ahdistumaan ja ahdistuminen suorastaan ajaa mut vihaamaan kaikkia ketkä ei vaivaa elämäänsä ajatuksilla maapallon tilasta. Siis mun mielestä pitäisi oikeastaan tehdä laki että eläimiä ei saa enää syödä? Niin vähän järkeä siinä mun mielestä on. Mua melkein nolottaa että söin lihaa viimeiset kolme vuotta. Niin väärältä se tuntuu. Jo lapsena se alkoi ällöttämään mua, liha. Ja aloin viidennellä syömään enimmäkseen kasvisruokaa, joten joo mun on helppo sanoa, koska mulle se on luonnollista. Mutta jos liha olis mulle suurta herkkua niin kyllä mä silti sen käyttöä vähentäisin.

Miettikää jos lapsesta asti opetettaisi syömään kasvisruokaa? Ehkä välillä lihaa, mutta niin ettei se ole se arkiruoka jokapäivä? Entä jos se sijaan että kysytään erikoisruokavalioita että kuka syö kasvisruokaa niin kysyttäis että kuka syö lihaa? Että se olisi niinpäin että,jos ei kasvisruoka kelpaa niin lihasyöjille pitäis sit tehdä jotain erikosiruokaa. Silloin se miten kuormittavaa ja kallista maapallolle eläinten syöminen on tulisi oikeaan valoon. Että kuka valitsee syödä eläimen? Kuka valitsee siis ympäristöä moninkertaisesti kuormittavamman vaihtoehdon? Sillonhan lihansyöminen olis suorastaan itsekästä. Koska sitähän se on. Tietenkin elämässä saa olla itsekäskin, mutta jos se itsekkyys ei olisikaan näin istutettu tähän yhteiskuntaan normina? Jos. Sellaisessa maapallossa minä haluaisin elää.

Kyllä ilmastonmuutoksen torjumisesta puhutaan. Käy lyhyemmässä suihkussa, käytä enrgiansäästölamppua, suosi julkisia, älä tuhlaa yms. Mutta kukaan ei uskalla samalla volyymilla neuvoa ihmisiä alkaa syömään kasvisruokaa. Mutta niin pitäisi. Jokaisen tulisi kantaa se vastuu valinnoistaan. Ihmiset on itsekkäitä kun sulkee silmänsä ja sitten seuraavat sukupolvet(ja me) kärsimme.

Asia on aika yksinkertainen kuitenkin. Maapallon tila on huolestuttavan nopeasti heikkenemässä. Myrskyjä ja helleaaltoja joihin ihmiset kuolevat? Lihansyönti on suurin tekijä joka nopeuttaa ilmastonmuutosta. Niin että mitäköhän sitä pitäisi tehdä? Pitää kiinni "oikeudestaan" syödä mitä huvittaa? Tai olla hiljaa?

Tän kirjotuksen jälkeen muistan miksi kiinnostuin European Voluntary Servicestä. Koska ajattelen maailman köyhyydestäkin eritavalla mitä monet. Usein tuuduttaudutaan siihen että ei voi auttaa ja ongelma ei katoa tai että täytyy keskittyä nauttimaan omasta elämästä. Mun mielestä maailman hädässä olevistakin pitää kantaa vastuu. Jos on mahdollista auttaa niin pitäis auttaa. Tietenkin siinä määrin täytyy keskittyä nauttimaan omasta elämästä, että eihän tässä koko touhussa muuten ole järkeä, jos kaikki olisi kurjaa. Mutta muistin taas sen että auttaminen on mulle tärkeä arvo elämässä.


keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Valkoinen raivo.

Olin katsomassa Arto Halosen uutuuselokuvan Valkoinen raivo. Viikko sitten. Elokuva on dokumenttipohjainen jossa päähenkilönä on mies, Lauri joka on suunnitellut joukkomurhia, niitä ikinä toteuttamatta. Siinä kerrotaan Laurin lapsuudesta, isän kuolemasta ja monen vuoden koulukiusaamisesta ja siitä mihin se johtaa. Laurilla on teoria. Että on olemassa mustaa raivoa ja valkoista raivoa. Musta raivo on sitä minkä vallassa suurin osa henkirikoksista tehdään, impulssimaista ja hetkellisesti suurta raivoa. Valkoinen raivo syntyy hitaasti yhdessä lapsuuden traumasta yhdistettynä monen vuoden kiusaamiseen. Siinä raivo ei ole hetkellistä vaan kostonhimoista ja kylmäveristä, tekoa suunnitellaan ja se tehdään kylmän rauhallisesti. Sen yksi pääelementeistä on inhumilisoituminen eli epäihmistyminen, jonka synnyttää nimenomaan trauma sekä koulukiusaus. Että olet toistuvasti kokenut niin paljon pahaa, ettet koe ole olevasi enää samaa rotua. Et kuulu ihmisiin. Ja että tällä tavalla, ihmismieltä rikkomalla tarpeeksi monta kertaa voidaan kouluttaa terroriryhmiä, niin syntyy valkoista raivoa ja luodaan kylmäverisiä tappajia.
Aivan pysäyttävän järkyttävää ajateltavaa. Tulee raukkamainen olo pelkästään siitä ettei pysty melkein ajattelemaan tällaista. Ja jotkut ihmiset, monet joutuu kokemaan sellaista. Itkin kun katoin sen elokuvan. Olin kiitollinen siitä ettei mitään järkyttävää ollut tapahtunut vähään aikaan.


Ja sitten tuli viikonloppu ja Ranska. Tää valkoinen raivo tuli mieleen. Tällaset asiat on niin isoja ettei oikeen tiedä miten päin olla. Tavallaan tällasina kriisin aikoina koen yhteenkuuluvuutta. Mulla on huono tapa surra maailmaa. Oon valitettavasti lapsesta asti tajunnut maailman pahuuden. Tällasina aikoina alkaa muutkin suremaan sitä. Ajattelemaan. Kun pidettiin hiljainen hetki iskun uhreille tajusin, että mitkään sanat ei riitä kuvaamaan tapahtumaa.


Oli tosi outoa jotenkin, että kävin katsomassa ton elokuvan. Ja että sen jälkeen oli sellanen WTF olo. Tyhjä, karu, kylmä, vihanen, surullinen. Sitten tapahtui Pariisi. Sama uudelleen. Ehkä se dokumentti valmisti mua käsittelemään tulevaa. Mua ja montaa muuta. Se selittää asioita. Mutta tajusin että ei se kuitenkaan helpota. Samalla tavalla mä mykistyn surusta ja kysyn että miksi. Nyt mun kysymykset on vaa spesifimpiä.

Miten ihmiset pystyy tekemään toisilleen pahaa? Miksi on kiusaamista? Miten kukaan pystyy porukalla päättämään että hakataan toi yks? Miten voi olla sellasia opettajia jotka ei myönnä kiusaamista? Sellaisia vanhempia? Eikö siitä sais vanhempana paljon enemmän irti että pystyis opettamaan lapsensa kiusaamisesta auttamiseen, sen sijaan että sulkisi silmänsä oman kullannuppunsa teoista?


Tuntuu että mun sanat vie sitä surun arvokkuutta jotenkin pois. Että mun sanat on niin pieniä ja tyhmiä, että pitäis olla vaan hiljaa. Tuntuu tyhmältä kirjottaa, kun ei oo mitään muuta mielipidettä kun suru.

En ymmärrä maailmaa. Ei sais menettää toivoaan. Jotenkin mietin vaan sitä että miten iso asia on sekin että yksi ihminen kuolee, miten moneen ihmiseen se vaikuttaa. Ja sen sijaan että kuolleita olis yli sata. Suomessa varmaan se koskettais puolta suomea. Pelkään kuolemaa.


Mun pitäis keskittyä tän suremisen sijaan koulutehtävään. Valita oma monologi teksi kirjasta joka on aika tylsä. Ärsyttää kun muilla on parempi kirja. No tällä hetkellä se ei ärsytä, vaan se tuntuu mitättömältä. Tosin se kertoo sodan ajasta, ja siellä on yks kohta missä mies suree kuolleita ja sitä miten tappajia ei rankaista jos ne on voittajia. Se taitaakin olla se mun pätkä.

Näin tää elämä taas jotenkin sai mut takas. Kirjotin rankasta aiheesta, stressasin mitättömästä kirjastani ja tajusin että tiedän minkä kohdan valitsen. Taide on mun vastaus elämään siis.

Puss ock Kram Jassu.