maanantai 23. toukokuuta 2016

Kesä tulee ota koppi.

Eilen illalla nukkumaan mennessäni ajattelin, että mitä järkeä tässä kaikessa on. Sitten havahduin siihen, että miks mä sellasta ajattelen, kun ei sitä oo tarvinut oikeesti pohtia pitkään aikaan. Se oli sellanen lyhyt hetken ajatus, mutta ihmettelin silti, mitä se teki mun ajatuksissa hetkeäkään? Ehkä koska voin niin monta vuotta huonosti, ja sillon se ajatus oli niin usein läsnä, että se tulee ajatuksiin tottumuksesta. Ja ehkä koska koulu loppuu ja vähän pelottaa miten helposti, tai vaikeesti sopeudun takaisin Helsinkiin ja työelämään. Ainakin oon stressannut vuokranmaksamista jo kuukauden, koska mun työ on keikkatyötä, eikä vakuutta vuoroista oo. (Mutta se nyt oli ainoo työ minkä onnistuin saamaan, mikä on muuten huutava vääryys, niinkuin sanotaan.) Kuitenkin ne onneks sano että on mahdollista saada niitä vuoroja kokopäiväisesti. Mut sit mulla on myös puolet arki illoista teatteritreenjä joten ihan kaikkia vuoroja en pysty edes ottamaan. Ja sit jos saankin tarpeeks vuoroja niin stressaa se miten paljon joudun kysymään itseltäni, miksi pitää tehdä työtä joka on ikävää tai ei huvita, ja kuinka paljon joudun tekemään töitä että pysyn onnellisena jos en viihdy töissä. Tietysti voihan se olla, että viihdyn töissä ja se menee omalla painollaan. Ja toisaalta nyt parina viikkona ne päivät kun ei oo ollut mitään tekemistä, niin on ihan perseestä, nyt melkein toivoisin et ois työ mihin mennä et sais kulutettua tän päivän jotenki järkevästi. Että se että on tekemistä on myös tärkeetä. Ja sit stressaa jos en saa aamuvuoroja kun tarvin niitä, ja sit tietenkin myös se jos saan aamuvuoroja niin miten jaksan herätä niihin. Sitten tajuan kuinka tyhmää sitä on murhetia kuukautta etukäteen. Sitten muistan, että oonhan mä täälläkin herännyt aamuisin, ihan samalla tavalla, mutta en nyt tietty niin aikasin ees, melkeen aina kasilta vasta. Mutta jos on kivoja harrastuksia ja vapaapäiviä niin työt ei haittaa. Aina kun alan miettimään tätä, päädyn siihen että on turha miettiä, mutta silti käyn tän saman ajatuskehän uudestaan ja uudestaan. Ehkä nyt kun kirjotin sen ylös, se vaivais mua vähemmän.




Nyt taas muistan sen että kun on vapaapäivä niin on kiva että on jotain tekemistä. Eli note to yourself, järjestä tekemistä vapaapäiville kesälläkin! ;)

Kylmä kahvi huikka. Hyi. Elämässä on oikea aika kaikelle. Kun kahvi on kuumaa on aika juoda se kahvi. Kun se on kylmää on sen aika loppunut.

Puss och Kram Jassu.



maanantai 16. toukokuuta 2016

Ilmassa on keveyttä.

Viikonloppuna Laura oli täällä ja oli kyllä ihana viikonloppu! Odotin maanantaita kun olisi vapaapäivä! Ja nyt on maanantai ja se ihana vapaa ja oon että häh mitä mä nyt teen? Ei oo roolihahmoa mitä rakentaa, tekstiä mitä opetella, pääsykokeita mitä stressata? Okei no on pari tekstiä mitkä vois opetella ja yhet pääsykokeet mitä vois miettiä mut ne on vasta kesäkuussa ja opin tekstit nopeesti. Koulu on loppusuoralla ja sen tuntee. Niin outoa. On kyllä ollut upea vuosi.

Päivällisellä on RIISIPUUROA NAMMMMMMMMMMMMMMMMMMM Näin siitä untakin jo <3__<3 haha. Asuntolaelämä on kyllä hauskaa, (jos on vaan oma huone..!) Kun avaat oven niin siellä on ystävät sekä hälinää ja vilinää, millon vaan joku saattaa koputtaa ja tulla kahville pullan kanssa. On myös paljon noita muita nuoria opiskelijoita joiden kanssa on kiva viettää aikaa ja jutella välillä vaikkei kunnon kavereita olekkaan, niitäkin tulee ikävä kyllä, voi ei! Yhteisöllisyys on tosi positiivisesti läsnä täällä! :) On välillä kokkausta, saunaa ja pelien pelaamista. Niin ja valmis aamupala ja ruuat?! Vaikka okei kiva myös päästä itse päättämään mitä syö ja tehdä vain hyvää ruokaa, mutta onhan se helppoa kun on kaikki valmista. Tätä kyllä tulee ikävä ja tuntuu varmasti hassulta aluks olla yksin vaan yksiössää, apua :D  Onneks on sit kisulit siellä!!<3


Asioilla on tapana järjestyä. Se on kyllä jännä juttu. Tällä hetkellä mun on vaan niin hyvä olla.



perjantai 6. toukokuuta 2016

Sinä olet ihana ja minä olen ihana.

Hyvä itsetunto on hyvän elämän perusta. Oli syy mikä tahansa, on hirveen surullista kuulla että joku pitää itseään jotenkin huonompana. En keksi mitään järkevämpää vastausta kysymykseen millasta elämän pitäisi olla, kun että ihmiset arvostaisi toisiaan ja itseään. Ja silti niiiiin monia jotka poikkeavat normista kiusataan. Oli sulla sitten jotain liikaa, liian vähän tai erilaisesti niin PUM, sun itsetuntoa on sörkitty tavalla joka syöpyy sun ajatusmaailmaan kuin syöpä. Läski, laiha, aknenaama, ärsyttävä, hiljanen nörtti, wannabe.. mitä näitä nyt on. Jos ei lapsena olis oppinut että liian laiha tai läski ihminen on ällöttävä niin ajattelisitko niin aikuisena? Tarvisko silloin kenenkään sanoa ääneen, että ei ihmisen koko määrittele ihmistä? Tietenkin lapsetkin sen tiedon jostain poimii, mutta ei pitäis pystyä poimimaan. Mäkin kirjotin jo lapsena päiväkirjaan paljonko tänään painan ja kuinka mulla on pömppömaha. Mä meen ihan hämilleni kun ajattelen miten kovan taistelun ihmiset joutuu käymään siitä, että hyväksyy itsensä.


Viime vuonna yks ihminen sano mulle, asiat mistä sua on kiusattu seuraa sua, että kiusaamisen jälkeen alkaa itse kiusaamaan itseään samoilla asioilla. Peilistä tuijottaa läski, laiha, näppynaama, hikari, ulkopuolinen, joku liian erilainen. Vasta tänä vuonna tajusin, että se mistä soimaan itseäni, etten osaa kuunnella muita, ei olekkaan totta, vaan se on yläasteaikainen juoru musta. Aika pieni juttu, mutta silti niin valtava. Miten mä oon voinu jonku tollasen asian roikkua mun mukana näin pitkään? Mun nykyisellä luokalla on aika monta ihmistä ketä on koulukiusattu, ja se saa mut surulliseks, että se vaikuttaa ihmiseen niin paljon. Lapsena sitä luulee, että elämä on tätä, että tää kouluelämä jotenkin määrittelee sun onnistumisen elämässä. Todellisuushan on kaukana siitä, nörteiksi haukutut tietää että tykkää opiskella ja pääsee ammattiin mihin haluavat ja ne ketkä on keskittynyt kiusaamiseen miettii, millä nyt saa nostettua omaa egoaan. Kärjistettyä mutta totta.


Puss ock Kram Jassu.


sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Karataan täältä ja karataan kauas sillä sydän sanoo MEEEEEEEEEEEEEEEE.

Nyt on taas jotenkin ihmeellinen olo. Sellanen että täytyis tehdä jotain hyödyllistä. Mahassa tuntuu jo että torstaina on pääsykokeet. Sellanen kaikkea paljon ja silti ei mitään. Mitä paljon? Sitä en tiedä. Ihastuin Tiisuun. Sillä oli keikka eilen ja mentiin sinne vaikkei kyllä sen Tiisun takia. Kaks biisiä katoin silleen et mitä helvettiä toi riehuu tuolla, ja sit ne heitti jotain nerokasta välispiikkiä ja olin sulaa vahaa. Loput keikasta jorasinkin sitten mukana. Harmitti ettei nähty alusta asti. Ja olin ilonen että näin edes lopun siitä, oli siinä varmaan kuus biisiä kuitenkin.




Katoin elokuvan joka kesti kome tuntia. Sen olis voinu tiivistää tuntiin. Korkkareissa on kiva olo. Aina kun käytän mun tablettia mietin että on tää teknologia kyllä kehittynyt. Oon koukussa Mad Skills motocross peliin ihan next levelisti, melkeen niinku Crash Bandicoottiin pienempänä. Oon alkanu tykätä kaikista eniten rock musiikista, suomalainen rock musiikki. Ai että. Turhauttaa etten oo saanu työnhausta muuta kun sähköpostin tukkoon "Hei kiitos että hait tehtävään mutta valitettavasti hakemuksesi oli varmaan ponnisteluistasi huolimatta paska koska yritystämme ei kiinnosta kutsua sinua edes haastatteluun." viesteistä. Mietin myös että vittu monet ihmiset stressaa koko kevään koulupaikoista. Kukaan ei tiedä missä on syksylllä ja oot kuitenki kasvanu siihen malliin että jossain on pakko olla. Länsimainen ajatusmalli on se että elämä koostuu saavutuksista ja suunnitlemista ja konkreettisista asioista elämässä, saavutat työn tai perheen tai muuta. Itämainen ajattelutapa on sellanen että elämä on tässä. Ja että elämä on sitä mitä teet minäkin hetkenä. Meille länsimaisille se ei riitä. Aina pitää olla suunnitelma tulevaisuuteen. Onneks mulla on monta suunnitelmaa ja hyvä suunta elämälle.



Ah. Tuntuupa hyvältä kirjottaa taas. Vaikka ei tässä ollut taas päätä eikä häntää, mut ehkä se oli just se pää ja häntä. Whiii.

Puss ock kram Jasmin.

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Maailmanpelastaja puhuu.


Mulla menee tunteisiin tää ilmastonmuutos. En haluaisi olla sellanen joka tuomitsee muiden käytöstä, mutta kun ajattelen maapallon tilaa niin se saa mut ahdistumaan ja ahdistuminen suorastaan ajaa mut vihaamaan kaikkia ketkä ei vaivaa elämäänsä ajatuksilla maapallon tilasta. Siis mun mielestä pitäisi oikeastaan tehdä laki että eläimiä ei saa enää syödä? Niin vähän järkeä siinä mun mielestä on. Mua melkein nolottaa että söin lihaa viimeiset kolme vuotta. Niin väärältä se tuntuu. Jo lapsena se alkoi ällöttämään mua, liha. Ja aloin viidennellä syömään enimmäkseen kasvisruokaa, joten joo mun on helppo sanoa, koska mulle se on luonnollista. Mutta jos liha olis mulle suurta herkkua niin kyllä mä silti sen käyttöä vähentäisin.

Miettikää jos lapsesta asti opetettaisi syömään kasvisruokaa? Ehkä välillä lihaa, mutta niin ettei se ole se arkiruoka jokapäivä? Entä jos se sijaan että kysytään erikoisruokavalioita että kuka syö kasvisruokaa niin kysyttäis että kuka syö lihaa? Että se olisi niinpäin että,jos ei kasvisruoka kelpaa niin lihasyöjille pitäis sit tehdä jotain erikosiruokaa. Silloin se miten kuormittavaa ja kallista maapallolle eläinten syöminen on tulisi oikeaan valoon. Että kuka valitsee syödä eläimen? Kuka valitsee siis ympäristöä moninkertaisesti kuormittavamman vaihtoehdon? Sillonhan lihansyöminen olis suorastaan itsekästä. Koska sitähän se on. Tietenkin elämässä saa olla itsekäskin, mutta jos se itsekkyys ei olisikaan näin istutettu tähän yhteiskuntaan normina? Jos. Sellaisessa maapallossa minä haluaisin elää.

Kyllä ilmastonmuutoksen torjumisesta puhutaan. Käy lyhyemmässä suihkussa, käytä enrgiansäästölamppua, suosi julkisia, älä tuhlaa yms. Mutta kukaan ei uskalla samalla volyymilla neuvoa ihmisiä alkaa syömään kasvisruokaa. Mutta niin pitäisi. Jokaisen tulisi kantaa se vastuu valinnoistaan. Ihmiset on itsekkäitä kun sulkee silmänsä ja sitten seuraavat sukupolvet(ja me) kärsimme.

Asia on aika yksinkertainen kuitenkin. Maapallon tila on huolestuttavan nopeasti heikkenemässä. Myrskyjä ja helleaaltoja joihin ihmiset kuolevat? Lihansyönti on suurin tekijä joka nopeuttaa ilmastonmuutosta. Niin että mitäköhän sitä pitäisi tehdä? Pitää kiinni "oikeudestaan" syödä mitä huvittaa? Tai olla hiljaa?

Tän kirjotuksen jälkeen muistan miksi kiinnostuin European Voluntary Servicestä. Koska ajattelen maailman köyhyydestäkin eritavalla mitä monet. Usein tuuduttaudutaan siihen että ei voi auttaa ja ongelma ei katoa tai että täytyy keskittyä nauttimaan omasta elämästä. Mun mielestä maailman hädässä olevistakin pitää kantaa vastuu. Jos on mahdollista auttaa niin pitäis auttaa. Tietenkin siinä määrin täytyy keskittyä nauttimaan omasta elämästä, että eihän tässä koko touhussa muuten ole järkeä, jos kaikki olisi kurjaa. Mutta muistin taas sen että auttaminen on mulle tärkeä arvo elämässä.


keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Valkoinen raivo.

Olin katsomassa Arto Halosen uutuuselokuvan Valkoinen raivo. Viikko sitten. Elokuva on dokumenttipohjainen jossa päähenkilönä on mies, Lauri joka on suunnitellut joukkomurhia, niitä ikinä toteuttamatta. Siinä kerrotaan Laurin lapsuudesta, isän kuolemasta ja monen vuoden koulukiusaamisesta ja siitä mihin se johtaa. Laurilla on teoria. Että on olemassa mustaa raivoa ja valkoista raivoa. Musta raivo on sitä minkä vallassa suurin osa henkirikoksista tehdään, impulssimaista ja hetkellisesti suurta raivoa. Valkoinen raivo syntyy hitaasti yhdessä lapsuuden traumasta yhdistettynä monen vuoden kiusaamiseen. Siinä raivo ei ole hetkellistä vaan kostonhimoista ja kylmäveristä, tekoa suunnitellaan ja se tehdään kylmän rauhallisesti. Sen yksi pääelementeistä on inhumilisoituminen eli epäihmistyminen, jonka synnyttää nimenomaan trauma sekä koulukiusaus. Että olet toistuvasti kokenut niin paljon pahaa, ettet koe ole olevasi enää samaa rotua. Et kuulu ihmisiin. Ja että tällä tavalla, ihmismieltä rikkomalla tarpeeksi monta kertaa voidaan kouluttaa terroriryhmiä, niin syntyy valkoista raivoa ja luodaan kylmäverisiä tappajia.
Aivan pysäyttävän järkyttävää ajateltavaa. Tulee raukkamainen olo pelkästään siitä ettei pysty melkein ajattelemaan tällaista. Ja jotkut ihmiset, monet joutuu kokemaan sellaista. Itkin kun katoin sen elokuvan. Olin kiitollinen siitä ettei mitään järkyttävää ollut tapahtunut vähään aikaan.


Ja sitten tuli viikonloppu ja Ranska. Tää valkoinen raivo tuli mieleen. Tällaset asiat on niin isoja ettei oikeen tiedä miten päin olla. Tavallaan tällasina kriisin aikoina koen yhteenkuuluvuutta. Mulla on huono tapa surra maailmaa. Oon valitettavasti lapsesta asti tajunnut maailman pahuuden. Tällasina aikoina alkaa muutkin suremaan sitä. Ajattelemaan. Kun pidettiin hiljainen hetki iskun uhreille tajusin, että mitkään sanat ei riitä kuvaamaan tapahtumaa.


Oli tosi outoa jotenkin, että kävin katsomassa ton elokuvan. Ja että sen jälkeen oli sellanen WTF olo. Tyhjä, karu, kylmä, vihanen, surullinen. Sitten tapahtui Pariisi. Sama uudelleen. Ehkä se dokumentti valmisti mua käsittelemään tulevaa. Mua ja montaa muuta. Se selittää asioita. Mutta tajusin että ei se kuitenkaan helpota. Samalla tavalla mä mykistyn surusta ja kysyn että miksi. Nyt mun kysymykset on vaa spesifimpiä.

Miten ihmiset pystyy tekemään toisilleen pahaa? Miksi on kiusaamista? Miten kukaan pystyy porukalla päättämään että hakataan toi yks? Miten voi olla sellasia opettajia jotka ei myönnä kiusaamista? Sellaisia vanhempia? Eikö siitä sais vanhempana paljon enemmän irti että pystyis opettamaan lapsensa kiusaamisesta auttamiseen, sen sijaan että sulkisi silmänsä oman kullannuppunsa teoista?


Tuntuu että mun sanat vie sitä surun arvokkuutta jotenkin pois. Että mun sanat on niin pieniä ja tyhmiä, että pitäis olla vaan hiljaa. Tuntuu tyhmältä kirjottaa, kun ei oo mitään muuta mielipidettä kun suru.

En ymmärrä maailmaa. Ei sais menettää toivoaan. Jotenkin mietin vaan sitä että miten iso asia on sekin että yksi ihminen kuolee, miten moneen ihmiseen se vaikuttaa. Ja sen sijaan että kuolleita olis yli sata. Suomessa varmaan se koskettais puolta suomea. Pelkään kuolemaa.


Mun pitäis keskittyä tän suremisen sijaan koulutehtävään. Valita oma monologi teksi kirjasta joka on aika tylsä. Ärsyttää kun muilla on parempi kirja. No tällä hetkellä se ei ärsytä, vaan se tuntuu mitättömältä. Tosin se kertoo sodan ajasta, ja siellä on yks kohta missä mies suree kuolleita ja sitä miten tappajia ei rankaista jos ne on voittajia. Se taitaakin olla se mun pätkä.

Näin tää elämä taas jotenkin sai mut takas. Kirjotin rankasta aiheesta, stressasin mitättömästä kirjastani ja tajusin että tiedän minkä kohdan valitsen. Taide on mun vastaus elämään siis.

Puss ock Kram Jassu.