lauantai 2. heinäkuuta 2016

Ukkostaa.

Helsingissä sataa. Ropina kuulostaa lempeältä. Taivas on tumma, mutta auringon säteet näkyvät pilven reunalta. Tuntuu pieneltä ihmiseltä kaiken ison keskellä. Vaikka onhan muurahaisillakin tehtävänsä. Mikä on ihmisten tehtävä? Kissat juoksee parveketta ympäriinsä. Tykkään siitä, että jalat on paljaat ja saa pukea shortsit jalkaan. Välillä mietin, että jos oltaiski totuttu sellaseen maailmaan jossa asiat olis ihan erilailla, taivaan tilalla olis toffeeta tai kaikkialla olis tasasin välein pylväitä taivaaseen asti. Täällä mä elän tallaista elämää. Tässä elämässä on arki. Tässä arjessa mua ärsyttää tietokoneen salasanan kirjottaminen joka aamu. Äsken annoin ruokaa kissoille ja se oli kivaa. Ei se itse ruuan avaaminen ja haistaminen. Vaan se, että konkreettisesti pidän huolta mun kissoista. Niin helpolla tavalla: ostan pussin ruokaa ja annan sen kissoille. Sitä on arki. Se koostuu sellaisista asioista kun herääminen, syöminen, nukkuminen, paikkoihin meneminen yms. Mutta ei se itse herääminen tai syöminen itsessään ole isoja juttuja. Mutta arjen takana peruspilareina onkin isompi merkitys. Jokainen antaa itse niille merkityksen. Jotku elää miettien enemmän sitä merkitystä ja jotku sitä arkea. Kouluttautuu tiettyyn ammattiin sen merkityksen vuoksi, tai sen tuoman arjen takia.


Oon pohtinu mun näyttelijäntyön unelmaa. Ehkä suurin mikä mua vetää sinne maailmaan, on se merkitys nimenomaan. Se sielunmaisema, tunnelma, arvot. Se että usein työpaikalta löytyy hirveen fiksuja ja paljon ajattelevia ihmisiä. Koska näyttelijänä sä voit tuoda tähän maailmaan palan itseäsi. Ja koska sä saat ihmiset ajattelemaan. Mulle merkitsee paljon ajatukset ja tunteet. Lauseen sanojen järjestys ja äänen korkeus. Mä en tykkää siitä arvostelusta, mikä näyttelijäntyöhön liittyy. Rakastan taas sitä, että teatteritaide on siinä hetkessä. Se on sen hetken ja sitten se katoaa.
Taivaalla salamoi ja rakastan sitä. Rakastan luontoa. Myrskyt on kiehtovin asia mitä tiedän. Unelmoin eläinten ja luonnonilmiöiden näkemisestä vuodesta toiseen.

Taivas on tumma ja mun mieli on puhdas.

Tähän hetkeen kiteytyy elämän koko salaisuus.

tiistai 28. kesäkuuta 2016

Pieniä sanoja peräkkäin.

Ajatukset pyörii liian nopeasti akselinsa ympäri.

Makaan lattialla ja kaikessa on järkeä. Koska saan leikkiä. Elämässä parasta on leikkiä. Hippaa, piilosta, kirkkistä, zipzapzuppia, hedelmäsalattia, raajarikkoista, mitä vaan. Sitten saa sanoa järjettömän lauseen joka tekee kaikesta vielä kaunistakin.

Kuitenkin raajat tuntuvat raskailta kun pitäisi lähteä. Kulkeminen, palaaminen, tuleminen ja ehkä vielä meneminenkin on helppoa, mutta lähteminen on vaikeaa. Se on tahmeaa kuin bisse tanssilattialla ja sitkeää kuin kova toffee.

Kiehtovaa ja pelottavaa. Helpottavaa ja tuskaisen epämääräistä. 

Miksi haluaa asioita joita ei oikeasti halua? Miksi epäilee asioita joita rakastaa? Miksi rakastaa kiivetä, mutta pelkää putoavansa? Pitäisi muistaa ettei alas katsominen tuo lisää rohkeutta.

Olen samassa paikassa ja silti ihan eri paikassa. Elämä pyörii pienissä ympyröissä. Mutta kierrokset on erivärisiä.


torstai 23. kesäkuuta 2016

Katsojan silmät on televisio.

Samalla kun avasin kirjotuspohjan, niin tajusin mikä näissä päivissä mättää. Se että teatteritreenit on iltasin ja päivällä ei oo mitään.  Koska mä en tykkää tehdä pelkkää iltavuoroa ja sitä nää päivät nyt on. Ei tää siis mikään hengenhätä ole, mutta tykkäisin enemmän vapaista illoista, kun päivistä. Toisaalta 100% mielummin teen teatteria iltaisin, kun pelkkiä satunnaisia kassavuoroja. Toi on tosi kiva ja haastava proggis missä nyt oon. Olinkin ihmetelly, miks on niin epämukava olo usein, mut se on se iltavuoron samankaltaisuus.





Laajasalon ja Lahden kansanopiston 2 vuoden opiskelijavalinnat tehtiin. En hakenut kumpaakaan, joten miksi se kuitenkin kiinnostaa? No melkein hain Laajasaloon, mut sit en kuitenkaan. Vuosi Rajarikossa oli elämäni parhain, miksi en siis jatkaisi koulutustani kansanopistossa? Oli rankka vuosi, mutta kaikki oli sen arvoista. En mä oo ihan varma itekkään miksi. Kirjoitin päivät kalenteriin ja ilmoittauduin alustavasti pääsykokeisiin. Sitten aloin kirjoittamaan kirjallista ennakkotehtävää miksi haen teatteri 2 linjalle. Kirjoitin viisi lausetta, joista jokainen oli valhetta. Motivaatio opiskeluun tuntui olevan hukassa, luultavasti väsymyksen takia, olihan viime vuosi tosi intensiivinen. Säikähdin itsekkin hieman tätä motivaationpuutosta. Jos mä en muka haluakkaan opiskella teatteria niin mitä sitten? Taisiis kyllä mä haluan. Mutta samalla en jaksa. Tällä hetkellä teatteri tuntuu jotenkin vaivalloiselta. Ja kuitenkin aina treeneissä oon tosi innoissaan. En tiedä mistä ylimääräinen ponnistelu johtuu. Siitäkö että tää ala on niin vaikea ja kaikki jaksaa muistuttaa siitä niin usein? Että sen vuoksi luovuttaminen kolkuttaa aina takaraivossa? Toisaalta oon siitä erityinen luonteeltani, ettei luovuttaminen edes yleensä kuulu mun vaihtoehtoihin. Sain tsemppari stipendikin, koska aina teen kaikki loppuun hampaat irvessä ja oon todella sinnikäs. Enkä koe että mun pitää yleensä erikseen päättää tehdä asiat loppuu vaan se tulee multa luonnostaan. Ehkä oon siks uupunut ja en hakenut? En mä tiedä. Häämentävää kun on hämmentynyt.


Havahduin myös siihen pari päivää sitten että kaipaan elämääni jotain. Ajattelin, että on kivaa vaan tehdä teatteria, ja olla tietämättä syksystä. Mutta kaipaan suunitelmaa. Siihen on jotenki kasvanu. Ajattelin että se olis vapauttavaa kun ei suunnittele, mutta ei se nyt niin vapauttavaa olekkaan. Vaikka oikeestaanhan mulla on paljon suunnitelmiakin, mutten vaan oo tehnyt mitään päätöksiä. En ehkä osaa oikein päättää. Haluan mennä ulkomaille, mutta en jaksa heti lähteä. Toisaalta jos en mee kohta ni pelkään, etten ikinä mee. Että jotain tulee jotain velvollisuuksia ja en pääsekkään. Mutta kyllä mä pääsen, ja voin tehdä mitä vaan.

Rakastan mun kotia ja kissoja, mutta mun unelmat huutaa mua pois täältä. Haluun samaan aikaan irtautua ja matkustella sekä juurtua ja jäädä.


Kuvat Kolilta.



Puss ock Kram Jassu.



torstai 16. kesäkuuta 2016

Later is same as Never.

En oo kirjottanut taas tänne pitkään aikaan. Siihen on monta syytä. Yks syy on se että jonkinlaisessa kasvun vaiheessa kirjottamisen suhteen. Haluun kehittyä ja viedä kirjottamisen jollain tapaa uudelle tasolle. Varsinkin kun kirjotin koulun nettisivuille kokemuksiani vuodesta Rajarikossa, ni järkytyin miten huono tekstin ulkoasu oli. Jotenkin siihen ei oo jaksanut tarttua, vaikka olenkin tiedostanut sen. Mut kun luin sen ns. virallisella paikalla, niin voi elämä, että alkoi nolottamaan. No lähetin sinne päivitetyn version onneksi, sen kehtaa ehkä linkatakkin sitten tänne. Mun pitää asettaa itelleni konkreettisia tavotteita ja lähteä niitä kohti. Ensimmäinen on kieliopin kertaus ja sen noudattaminen. Pilkun nussiminen on kyllä raskasta, varsinkin jos sitä ei osaa.
Toinen ongelma on se, että mielessä aihe mistä kirjoittaa, mutta ei jaksa ryhtyä toimeen koska se vaatii ponnisteluja. Ja taas Later is same as never..



Ja se että alottaa suuret suunnitelmat mielessä ja sit ei jaksa keskittyä.. (kröhöm nyt kröhöm)

Oma koti on kiva. Se on myös erittäin halpa ja Helsingissä asumistilanne on huono. Olen onnekas. Mulla on myös ihanat kissat, jotka tällä hetkellä voi kummatkin hyvin. Olen onnekas. Tilanne on siis hyvä. Paitsi että haaveilen ulkomaille muutosta. Tsädäääm. No onneksi en ole määritellyt aikaa sen kummemmin. Lisäksi haaveilen siitä että saisin tän asunnon alivuokrattua kissojen kera. Se olis unelmaratkaisu, joskin ehkä vaikea, muttei mahdoton.


Siinä nyt palanen ajatuksiani!

Puss ock Kram Jassu.

maanantai 23. toukokuuta 2016

Kesä tulee ota koppi.

Eilen illalla nukkumaan mennessäni ajattelin, että mitä järkeä tässä kaikessa on. Sitten havahduin siihen, että miks mä sellasta ajattelen, kun ei sitä oo tarvinut oikeesti pohtia pitkään aikaan. Se oli sellanen lyhyt hetken ajatus, mutta ihmettelin silti, mitä se teki mun ajatuksissa hetkeäkään? Ehkä koska voin niin monta vuotta huonosti, ja sillon se ajatus oli niin usein läsnä, että se tulee ajatuksiin tottumuksesta. Ja ehkä koska koulu loppuu ja vähän pelottaa miten helposti, tai vaikeesti sopeudun takaisin Helsinkiin ja työelämään. Ainakin oon stressannut vuokranmaksamista jo kuukauden, koska mun työ on keikkatyötä, eikä vakuutta vuoroista oo. (Mutta se nyt oli ainoo työ minkä onnistuin saamaan, mikä on muuten huutava vääryys, niinkuin sanotaan.) Kuitenkin ne onneks sano että on mahdollista saada niitä vuoroja kokopäiväisesti. Mut sit mulla on myös puolet arki illoista teatteritreenjä joten ihan kaikkia vuoroja en pysty edes ottamaan. Ja sit jos saankin tarpeeks vuoroja niin stressaa se miten paljon joudun kysymään itseltäni, miksi pitää tehdä työtä joka on ikävää tai ei huvita, ja kuinka paljon joudun tekemään töitä että pysyn onnellisena jos en viihdy töissä. Tietysti voihan se olla, että viihdyn töissä ja se menee omalla painollaan. Ja toisaalta nyt parina viikkona ne päivät kun ei oo ollut mitään tekemistä, niin on ihan perseestä, nyt melkein toivoisin et ois työ mihin mennä et sais kulutettua tän päivän jotenki järkevästi. Että se että on tekemistä on myös tärkeetä. Ja sit stressaa jos en saa aamuvuoroja kun tarvin niitä, ja sit tietenkin myös se jos saan aamuvuoroja niin miten jaksan herätä niihin. Sitten tajuan kuinka tyhmää sitä on murhetia kuukautta etukäteen. Sitten muistan, että oonhan mä täälläkin herännyt aamuisin, ihan samalla tavalla, mutta en nyt tietty niin aikasin ees, melkeen aina kasilta vasta. Mutta jos on kivoja harrastuksia ja vapaapäiviä niin työt ei haittaa. Aina kun alan miettimään tätä, päädyn siihen että on turha miettiä, mutta silti käyn tän saman ajatuskehän uudestaan ja uudestaan. Ehkä nyt kun kirjotin sen ylös, se vaivais mua vähemmän.




Nyt taas muistan sen että kun on vapaapäivä niin on kiva että on jotain tekemistä. Eli note to yourself, järjestä tekemistä vapaapäiville kesälläkin! ;)

Kylmä kahvi huikka. Hyi. Elämässä on oikea aika kaikelle. Kun kahvi on kuumaa on aika juoda se kahvi. Kun se on kylmää on sen aika loppunut.

Puss och Kram Jassu.



maanantai 16. toukokuuta 2016

Ilmassa on keveyttä.

Viikonloppuna Laura oli täällä ja oli kyllä ihana viikonloppu! Odotin maanantaita kun olisi vapaapäivä! Ja nyt on maanantai ja se ihana vapaa ja oon että häh mitä mä nyt teen? Ei oo roolihahmoa mitä rakentaa, tekstiä mitä opetella, pääsykokeita mitä stressata? Okei no on pari tekstiä mitkä vois opetella ja yhet pääsykokeet mitä vois miettiä mut ne on vasta kesäkuussa ja opin tekstit nopeesti. Koulu on loppusuoralla ja sen tuntee. Niin outoa. On kyllä ollut upea vuosi.

Päivällisellä on RIISIPUUROA NAMMMMMMMMMMMMMMMMMMM Näin siitä untakin jo <3__<3 haha. Asuntolaelämä on kyllä hauskaa, (jos on vaan oma huone..!) Kun avaat oven niin siellä on ystävät sekä hälinää ja vilinää, millon vaan joku saattaa koputtaa ja tulla kahville pullan kanssa. On myös paljon noita muita nuoria opiskelijoita joiden kanssa on kiva viettää aikaa ja jutella välillä vaikkei kunnon kavereita olekkaan, niitäkin tulee ikävä kyllä, voi ei! Yhteisöllisyys on tosi positiivisesti läsnä täällä! :) On välillä kokkausta, saunaa ja pelien pelaamista. Niin ja valmis aamupala ja ruuat?! Vaikka okei kiva myös päästä itse päättämään mitä syö ja tehdä vain hyvää ruokaa, mutta onhan se helppoa kun on kaikki valmista. Tätä kyllä tulee ikävä ja tuntuu varmasti hassulta aluks olla yksin vaan yksiössää, apua :D  Onneks on sit kisulit siellä!!<3


Asioilla on tapana järjestyä. Se on kyllä jännä juttu. Tällä hetkellä mun on vaan niin hyvä olla.



perjantai 6. toukokuuta 2016

Sinä olet ihana ja minä olen ihana.

Hyvä itsetunto on hyvän elämän perusta. Oli syy mikä tahansa, on hirveen surullista kuulla että joku pitää itseään jotenkin huonompana. En keksi mitään järkevämpää vastausta kysymykseen millasta elämän pitäisi olla, kun että ihmiset arvostaisi toisiaan ja itseään. Ja silti niiiiin monia jotka poikkeavat normista kiusataan. Oli sulla sitten jotain liikaa, liian vähän tai erilaisesti niin PUM, sun itsetuntoa on sörkitty tavalla joka syöpyy sun ajatusmaailmaan kuin syöpä. Läski, laiha, aknenaama, ärsyttävä, hiljanen nörtti, wannabe.. mitä näitä nyt on. Jos ei lapsena olis oppinut että liian laiha tai läski ihminen on ällöttävä niin ajattelisitko niin aikuisena? Tarvisko silloin kenenkään sanoa ääneen, että ei ihmisen koko määrittele ihmistä? Tietenkin lapsetkin sen tiedon jostain poimii, mutta ei pitäis pystyä poimimaan. Mäkin kirjotin jo lapsena päiväkirjaan paljonko tänään painan ja kuinka mulla on pömppömaha. Mä meen ihan hämilleni kun ajattelen miten kovan taistelun ihmiset joutuu käymään siitä, että hyväksyy itsensä.


Viime vuonna yks ihminen sano mulle, asiat mistä sua on kiusattu seuraa sua, että kiusaamisen jälkeen alkaa itse kiusaamaan itseään samoilla asioilla. Peilistä tuijottaa läski, laiha, näppynaama, hikari, ulkopuolinen, joku liian erilainen. Vasta tänä vuonna tajusin, että se mistä soimaan itseäni, etten osaa kuunnella muita, ei olekkaan totta, vaan se on yläasteaikainen juoru musta. Aika pieni juttu, mutta silti niin valtava. Miten mä oon voinu jonku tollasen asian roikkua mun mukana näin pitkään? Mun nykyisellä luokalla on aika monta ihmistä ketä on koulukiusattu, ja se saa mut surulliseks, että se vaikuttaa ihmiseen niin paljon. Lapsena sitä luulee, että elämä on tätä, että tää kouluelämä jotenkin määrittelee sun onnistumisen elämässä. Todellisuushan on kaukana siitä, nörteiksi haukutut tietää että tykkää opiskella ja pääsee ammattiin mihin haluavat ja ne ketkä on keskittynyt kiusaamiseen miettii, millä nyt saa nostettua omaa egoaan. Kärjistettyä mutta totta.


Puss ock Kram Jassu.