perjantai 26. elokuuta 2016

Me oltais sillon sikin sokin ja vinksin vonksin.

Tällä hetkellä nään ja tunnen ja ajattelen vaan paskaa. (Eli en kustaa, me qustoo)
Kun katon peiliin nään finnejä ja ison nenän. Kun katson sisälleni tunnen epävarmuutta, levottomuutta ja pelkoa. Kun katson kotiin, nään kaiken vanhan. Nään kuvat mitkä on vaan huonoja yrityksiä muistaa kaikki kiva. Kuulen kissan miukumiset ja näen ajatukset heittää ne komeroon miukumaan. Tunnen ajatukset heittää peilit ikkunasta ja lääkkeet viemäristä. Bisset kurkusta ja vanhat banaanit rappuun tuomaan muillekki paskaa mieltä. Kirjaimetkin tuntuu kolkoilta ja ajatus tökkii.

Miksei mikään oo niinku pitäis. Niin moni kiva asia on lähellä. Lähellä mutta ei minulla. Niiden läsnäolo saa mut raivon partaalle. Olkaa minun tai painukaa vittuun. Oikeestaan kaikki on kai niinku pitäis. Mut se on vaan se musta joka puhuu. Ei tän kuulu olla näin, mut näin se on ollu melkeen aina. Joskus sen unohtaa. Sillon kaikki on kivaa. Mut onko se valhetta vai onko tää valhetta? Onko tosi ja valhe sama kuin oikea ja väärä? Ero on olemassa, mutta se on niin häilyvä, että sitä miettii onko se vain yhteiskunnnan keksimä ärsyttävä muka-määritelmä jota ei oikeasti ole olemassakaan.

Vittu miten ärsyttävää sekin on, että melkein kaikkiin karkkeihin on tungettu liivatetta? Miks on ees keksitty sana liivate? Miks ei voi vaan lukea että lehmien aivoneste. Niin moni asia tässä maapallossa on puettu hienosti ja maksettu vielä hienommin. Tää maailma välillä tappaa mun hyvyyden. Miten niin pieni asia on oikeestaan tosi iso. Se että tuskin kukaan himoitsee mitään lehmien avionesteitä hyi vittu. Mutta silti sitä syötetään meille niinku sikaa säkissä ja opetetaan se vielä niin hyvin, ettei mitään muuta osatakkaan paremmin kun sulkea silmämme. Mut toisaalta miten muutenkaan täällä selviää? Taisiis jos mä ainakin alan ajattelemaan asiaa, niin eihän missään oo mitään järkeä. Mä tuen eläinten ja ihmisten ja maapallon paskomista millon milläkin tavalla ihan vaan elämällä silleen niinku mut on opetettu. Eihän täällä pää kestä jossei sulje silmiään? Mut ei sekään oo oikee tapa olla? Mut ei oo oikeeta eikä väärää. Väritkin on vaan jotain spectrejä. Eikä ilman painovoimaa me oltais tässä. Me oltais sillon sikin sokin ja vinksin vonksin.

Miks mä ees haluun niitä asioita mitä haluun? Miks mä en haluu muita asioita? Mitä sit kun saan ne asiat? Sit haluun lisää asioita? Välissä harhaudun varmasti haluamaan asioita, joita en itse halua vaan yhteiskunta tai mainokset tai joku paska täällä saa mut uskomaan että haluan sitä. Oli se sitten kokis tai kissan paskantama kahvipapu. Ehkä sitten maalaan taulun ja pierasen ääneen keskellä kokousta. Nauran kun pitäs itkeä, mutta hymyilen vain kun ei hymyilytä.

Kissoilla on sentään pokkaa kusta omistajan tyynylle tai tunkea persettään naamaan sillon kun niitä huvittaa. Me ihmiset vaan tyydytään tähän kaikkeen. Mut ainaki se kansanedustaja edusti itteensä hyvin, se oli tosi ystävällinen. Sehän tarkottaa että elämä muuttuu, me ollaan hyvissä käsissä.

xx Angsti




p.s. se on niinku runo.


tiistai 23. elokuuta 2016

Moi.


Pitkästä aikaa taas. Työelämään totuttautuminen vie aikaa. Oon usein tositosi poikki töiden jälkeen vaikkei oliskaan mitään ihmeellistä.

Elämä on hassua. Sitä en ookkaan ennen sanonu. Wow. Mut se on hassua miten tunteet säilyy samanlaisina, ihastuminen tuntuu samalta ku pienenä, stressi ei helpota vaikka sitä olis kokoajan, aamuväsymys on aina yhtä tuskasta. Joka syksy on muutoksen virtaa ilmassa, joka talvi se pimeys masentaa paljon ja joka kevät ei malta odottaa rantakelejä.

Tänään lupasin mennä aikasin nukkumaan, koska väsymys tuntui joka solussa. Vaikken ees nukkunu hirveen vähä. Mut on ollu tosi hektistä.

Taivas on niin kaunis ja kiehtova.


keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Miauuuuu

Tänään en tykkää ajasta, koska se ei mene samaan tahtiin mun kanssa. Eri rytmissä on vaikea tanssia sulavasti.

Pasilasta Herttoniemeen bussimatkalla on kaksi asiaa mitä odotan.
Sitä kun bussi ajaa mäkkärin ohi. Sieltä näkyy autokaistan ikkunasta toimisto, ja toisesta autokaistan ikkunasta kassalinjasto, joissa molemmissa oon viettänyt lukuisia tunteja. Tai no toimistossa en, ehkä niin paljon kun kassalla, mutta silti. On hauskaa, kun katsoo sisälle ja tietää kaiken siitä, miten asiat tehdään siellä. Ja itse saa vaan läpikuultavan hetken kurkistaa muistoihinsa. Olen kiitollinen siitä, että muistelen sitä kaikkea kaikesta huolimatta hymy silmäkulmassa.
Toinen hetki on Kulosaaren silta, Kalasatamasta lähtien. Siellä lamput näyttää omalta yölampulta isommassa koossa, portin kohdalla on kisssankorvat ja paikka huokuu jotain määrittelemätöntä tunnelmaa. (Ja talvisinkin se yllättää ihanilla jouluvaloilla, mille ei edes stokkan valot vedä vertaa.) Sillalta taas aukeaa merimaisema, jossa näkyy myös Korkeasaari. Miten taivas näyttää niin paljon kivemmalta heti, kun on vettä samassa maisemassa?


Pitää olla välillä raskasta, että osaa arvostaa kun on kevyttä. Kävelin raskain askelin treeneistä siskolle, mutta kotimatkalla askeleet muuttui höyhenenkevyksi.

Kissa miukuu ruokaa, mutta jos annan sille nyt niin se oksentaa ne. Joten mun pitää kuunnella vielä vartti kun se miukuu. Se on varsin raskasta.

Hyvää yötä. 

lauantai 2. heinäkuuta 2016

Ukkostaa.

Helsingissä sataa. Ropina kuulostaa lempeältä. Taivas on tumma, mutta auringon säteet näkyvät pilven reunalta. Tuntuu pieneltä ihmiseltä kaiken ison keskellä. Vaikka onhan muurahaisillakin tehtävänsä. Mikä on ihmisten tehtävä? Kissat juoksee parveketta ympäriinsä. Tykkään siitä, että jalat on paljaat ja saa pukea shortsit jalkaan. Välillä mietin, että jos oltaiski totuttu sellaseen maailmaan jossa asiat olis ihan erilailla, taivaan tilalla olis toffeeta tai kaikkialla olis tasasin välein pylväitä taivaaseen asti. Täällä mä elän tallaista elämää. Tässä elämässä on arki. Tässä arjessa mua ärsyttää tietokoneen salasanan kirjottaminen joka aamu. Äsken annoin ruokaa kissoille ja se oli kivaa. Ei se itse ruuan avaaminen ja haistaminen. Vaan se, että konkreettisesti pidän huolta mun kissoista. Niin helpolla tavalla: ostan pussin ruokaa ja annan sen kissoille. Sitä on arki. Se koostuu sellaisista asioista kun herääminen, syöminen, nukkuminen, paikkoihin meneminen yms. Mutta ei se itse herääminen tai syöminen itsessään ole isoja juttuja. Mutta arjen takana peruspilareina onkin isompi merkitys. Jokainen antaa itse niille merkityksen. Jotku elää miettien enemmän sitä merkitystä ja jotku sitä arkea. Kouluttautuu tiettyyn ammattiin sen merkityksen vuoksi, tai sen tuoman arjen takia.


Oon pohtinu mun näyttelijäntyön unelmaa. Ehkä suurin mikä mua vetää sinne maailmaan, on se merkitys nimenomaan. Se sielunmaisema, tunnelma, arvot. Se että usein työpaikalta löytyy hirveen fiksuja ja paljon ajattelevia ihmisiä. Koska näyttelijänä sä voit tuoda tähän maailmaan palan itseäsi. Ja koska sä saat ihmiset ajattelemaan. Mulle merkitsee paljon ajatukset ja tunteet. Lauseen sanojen järjestys ja äänen korkeus. Mä en tykkää siitä arvostelusta, mikä näyttelijäntyöhön liittyy. Rakastan taas sitä, että teatteritaide on siinä hetkessä. Se on sen hetken ja sitten se katoaa.
Taivaalla salamoi ja rakastan sitä. Rakastan luontoa. Myrskyt on kiehtovin asia mitä tiedän. Unelmoin eläinten ja luonnonilmiöiden näkemisestä vuodesta toiseen.

Taivas on tumma ja mun mieli on puhdas.

Tähän hetkeen kiteytyy elämän koko salaisuus.

tiistai 28. kesäkuuta 2016

Pieniä sanoja peräkkäin.

Ajatukset pyörii liian nopeasti akselinsa ympäri.

Makaan lattialla ja kaikessa on järkeä. Koska saan leikkiä. Elämässä parasta on leikkiä. Hippaa, piilosta, kirkkistä, zipzapzuppia, hedelmäsalattia, raajarikkoista, mitä vaan. Sitten saa sanoa järjettömän lauseen joka tekee kaikesta vielä kaunistakin.

Kuitenkin raajat tuntuvat raskailta kun pitäisi lähteä. Kulkeminen, palaaminen, tuleminen ja ehkä vielä meneminenkin on helppoa, mutta lähteminen on vaikeaa. Se on tahmeaa kuin bisse tanssilattialla ja sitkeää kuin kova toffee.

Kiehtovaa ja pelottavaa. Helpottavaa ja tuskaisen epämääräistä. 

Miksi haluaa asioita joita ei oikeasti halua? Miksi epäilee asioita joita rakastaa? Miksi rakastaa kiivetä, mutta pelkää putoavansa? Pitäisi muistaa ettei alas katsominen tuo lisää rohkeutta.

Olen samassa paikassa ja silti ihan eri paikassa. Elämä pyörii pienissä ympyröissä. Mutta kierrokset on erivärisiä.


torstai 23. kesäkuuta 2016

Katsojan silmät on televisio.

Samalla kun avasin kirjotuspohjan, niin tajusin mikä näissä päivissä mättää. Se että teatteritreenit on iltasin ja päivällä ei oo mitään.  Koska mä en tykkää tehdä pelkkää iltavuoroa ja sitä nää päivät nyt on. Ei tää siis mikään hengenhätä ole, mutta tykkäisin enemmän vapaista illoista, kun päivistä. Toisaalta 100% mielummin teen teatteria iltaisin, kun pelkkiä satunnaisia kassavuoroja. Toi on tosi kiva ja haastava proggis missä nyt oon. Olinkin ihmetelly, miks on niin epämukava olo usein, mut se on se iltavuoron samankaltaisuus.





Laajasalon ja Lahden kansanopiston 2 vuoden opiskelijavalinnat tehtiin. En hakenut kumpaakaan, joten miksi se kuitenkin kiinnostaa? No melkein hain Laajasaloon, mut sit en kuitenkaan. Vuosi Rajarikossa oli elämäni parhain, miksi en siis jatkaisi koulutustani kansanopistossa? Oli rankka vuosi, mutta kaikki oli sen arvoista. En mä oo ihan varma itekkään miksi. Kirjoitin päivät kalenteriin ja ilmoittauduin alustavasti pääsykokeisiin. Sitten aloin kirjoittamaan kirjallista ennakkotehtävää miksi haen teatteri 2 linjalle. Kirjoitin viisi lausetta, joista jokainen oli valhetta. Motivaatio opiskeluun tuntui olevan hukassa, luultavasti väsymyksen takia, olihan viime vuosi tosi intensiivinen. Säikähdin itsekkin hieman tätä motivaationpuutosta. Jos mä en muka haluakkaan opiskella teatteria niin mitä sitten? Taisiis kyllä mä haluan. Mutta samalla en jaksa. Tällä hetkellä teatteri tuntuu jotenkin vaivalloiselta. Ja kuitenkin aina treeneissä oon tosi innoissaan. En tiedä mistä ylimääräinen ponnistelu johtuu. Siitäkö että tää ala on niin vaikea ja kaikki jaksaa muistuttaa siitä niin usein? Että sen vuoksi luovuttaminen kolkuttaa aina takaraivossa? Toisaalta oon siitä erityinen luonteeltani, ettei luovuttaminen edes yleensä kuulu mun vaihtoehtoihin. Sain tsemppari stipendikin, koska aina teen kaikki loppuun hampaat irvessä ja oon todella sinnikäs. Enkä koe että mun pitää yleensä erikseen päättää tehdä asiat loppuu vaan se tulee multa luonnostaan. Ehkä oon siks uupunut ja en hakenut? En mä tiedä. Häämentävää kun on hämmentynyt.


Havahduin myös siihen pari päivää sitten että kaipaan elämääni jotain. Ajattelin, että on kivaa vaan tehdä teatteria, ja olla tietämättä syksystä. Mutta kaipaan suunitelmaa. Siihen on jotenki kasvanu. Ajattelin että se olis vapauttavaa kun ei suunnittele, mutta ei se nyt niin vapauttavaa olekkaan. Vaikka oikeestaanhan mulla on paljon suunnitelmiakin, mutten vaan oo tehnyt mitään päätöksiä. En ehkä osaa oikein päättää. Haluan mennä ulkomaille, mutta en jaksa heti lähteä. Toisaalta jos en mee kohta ni pelkään, etten ikinä mee. Että jotain tulee jotain velvollisuuksia ja en pääsekkään. Mutta kyllä mä pääsen, ja voin tehdä mitä vaan.

Rakastan mun kotia ja kissoja, mutta mun unelmat huutaa mua pois täältä. Haluun samaan aikaan irtautua ja matkustella sekä juurtua ja jäädä.


Kuvat Kolilta.



Puss ock Kram Jassu.



torstai 16. kesäkuuta 2016

Later is same as Never.

En oo kirjottanut taas tänne pitkään aikaan. Siihen on monta syytä. Yks syy on se että jonkinlaisessa kasvun vaiheessa kirjottamisen suhteen. Haluun kehittyä ja viedä kirjottamisen jollain tapaa uudelle tasolle. Varsinkin kun kirjotin koulun nettisivuille kokemuksiani vuodesta Rajarikossa, ni järkytyin miten huono tekstin ulkoasu oli. Jotenkin siihen ei oo jaksanut tarttua, vaikka olenkin tiedostanut sen. Mut kun luin sen ns. virallisella paikalla, niin voi elämä, että alkoi nolottamaan. No lähetin sinne päivitetyn version onneksi, sen kehtaa ehkä linkatakkin sitten tänne. Mun pitää asettaa itelleni konkreettisia tavotteita ja lähteä niitä kohti. Ensimmäinen on kieliopin kertaus ja sen noudattaminen. Pilkun nussiminen on kyllä raskasta, varsinkin jos sitä ei osaa.
Toinen ongelma on se, että mielessä aihe mistä kirjoittaa, mutta ei jaksa ryhtyä toimeen koska se vaatii ponnisteluja. Ja taas Later is same as never..



Ja se että alottaa suuret suunnitelmat mielessä ja sit ei jaksa keskittyä.. (kröhöm nyt kröhöm)

Oma koti on kiva. Se on myös erittäin halpa ja Helsingissä asumistilanne on huono. Olen onnekas. Mulla on myös ihanat kissat, jotka tällä hetkellä voi kummatkin hyvin. Olen onnekas. Tilanne on siis hyvä. Paitsi että haaveilen ulkomaille muutosta. Tsädäääm. No onneksi en ole määritellyt aikaa sen kummemmin. Lisäksi haaveilen siitä että saisin tän asunnon alivuokrattua kissojen kera. Se olis unelmaratkaisu, joskin ehkä vaikea, muttei mahdoton.


Siinä nyt palanen ajatuksiani!

Puss ock Kram Jassu.