sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Kun havaitsee huonommuutta, joka häiritsee omaa elämää.

Kateus on turhaa ja tuottaa negatiivisia tunteita. Wikipedian mukaan kateus liittyy ihmiseen, joka ei suo toiselle hyvää ja haluaa itselleen hyvän joka toisella on.  Kateellinen kadehtii vaikkei toisen onni ole itseltä pois.

Kateudesta ei oikeen puhuta. Se on tunne, jota usein oikeestaan hävetään. Sitä ei saisi tuntea, koska se ei hyödytä sua mitenkään. Miksi märehtiä toisen onnen perään, kun se vaan pahentaa omaa oloa. Kaikki tietää miltä se tuntuu. Se kalvava tunne, kun sisällä kuohuu. Joku saavuttaa elämässään jotain mitä sinäkin haluat, muttet ole saanut. Saatana. Mitä muutakaan siihen voi sanoa. Paska juttu.

Noei. Voi siihen oikeasti sanoa paljonkin muuta, jopa fiksuja asioita. Ja oikeestaan kateutta saa tuntea, ja kuulukin tuntea, onhan se kuitenkin inhimmillistä. Mietin kirjotanko oikeesti, että kateutta kuuluu tuntea. Nimittäin ei kateus mitään kivaa tunnetta kokijalleen tuo. Mutta kun se vaan on niin, että kaikki joskus kadehtii toista. Jos se kerta kuuluu meidän tunnekirjoon niin hittoakos sitä peittelemään. Koska jos oon jotain tässä elämässä oppinut, niin se on että älä koita tunkea tunteitasi komeroon. Koska se komero täyttyy nopeasti ja kun se on täynnä niin ne tunteet purskahtelee ulos millon missäkin, ja niillä ei kertakaikkiaan ole tilannetajua! Sitä että kateus on ihan tavallinen tunne, ei vaan yleisesti kerrota ihmisille tarpeeksi. Sitä sitten peittelee ja kieltää itseltään, enhän sitä nyt kateellinen kertakaikkiaan halua tai kehtaa olla.

Onneksi. Onneksi olen käynyt psykoterapiaa kolme vuotta. Onneksi kerran mainitsin siellä olevani jollekkin kateellinen. Ihana terapeuttini sanoi, että hienoa että pystyit rehellisesti myöntämään olevasi kateellinen ja olemaan kateellinen, sillä se on usein aika vaikea tunne. Se helpotti sitä kateuden sietämistä, että mä osaan käsitellä jotain vaikeaa.

Mutta jos mennään siihen, mitä viisasta voi kateudesta sanoa. Kateus on nimittäin siinä mielessä arvokasta meille ihmisolennoille, että se kertoo jostain mitä itse kaipaat elämääsi. Jos olet kateellinen kaverisi salitreeneistä, mene itsekkin sinne salille pelkän voivottelun sijaan. Jos et tykkää salitreenistä, mutta haluat samanlaisen urheilullisen vartalon kun kaverilla, etsi urheiluharrastus josta pidät. Jos toisen uravalinta aiheuttaa kateutta, pyri itsekin alalle. Tai jos ylipäätään tunnet kateutta usein, niin silloin ehkä kaipaat elämääsi muutosta. Jotain josta tulet onnelliseksi, niin että oma onni täyttää mielesi eikä vain kateus toisten onnesta. Kateus ikäänkuin puskee ja patistaa sinua oman onnesi luokse.

Sekin vaan on totta, ettei elämä mene aina niinkuin suunnitellaan. Mitä sitten kun kaveri saa sinunkin hakeman  unelmatyöpaikan, viettää upeita häitä upean miehen kanssa tai pääsee sisään ensimmäiselllä hakukerralla teatterikorkeeseen, kun ite karsiudut neljättä kertaa ekassa vaiheessa. Sillon pitää ehkä vähän sitä purra hammasta yhteen ja koittaa tunkea sinne pääkoppaan se tosiasia, että se toisen ilo ei todellakaan ole sun ilosta pois. Tähän kohtaan kuvittelen mielessäni sellasen täydellisen ihmisen joka hymyillen sanoo että: "Aivan mahtavaa, sä olit tähän työhön parempi valinta!" Enkä sano etten mä iloitsisi mun läheisten onnistumisista vaikka itsekin sellaisia haluaisin. Todellakin iloitsen. Kateus ja toisen kanssa ilon jakaminen ei sulje toisiaan pois. Mutta hampaiden puremisen ohella täytyy muistaa myös yksi tärkeä asia. Pitää antaa itsensä olla kateellinen ja harmissaan. Antaa kadehdituttaa. Ei se tunne ikuisesti kestä.

Sitten on näitä ketkä on kateellisia vaikka jonkun kauneudelle tai tisseille. No sillon voi hyppiä tasajalkaa tai mennä vaikka plastikkakirurgiaan. Tai todeta, ettei se tissien koko tuo elämään sen kummoisempaa sisältöä, kun mitä peilistä näkyy. Tai itseasiassa tuo se kalliimpia rintsikoitakin.

Kaikki on joskus kateellisia, mutta varsinkin nykymaailman sosiaalisen median pyörityksen keskellä pitää muistaa ettei elämä ole sitä mitä some on. Kaikki välillä pettyy ja on kateellisia. Kuka muka saa aina unelmatyöpaikkansa tai timmit vatsalihakset ilman työtä? Niin ei kukaan. Tai jos saa niin helvetti mä olen kateellinen sille ihmiselle.

Mä osaan käsitellä tunteitani hyvin, koska mun on ollut pakko koska tunnen paljon ja usein. Mutta en oo kateellinen niille ketkä tuntee vähemmän tai helpommin. Tää on antanut mulle paljon. Mutta en mäkään kateusvapaa ihminen ole. Kyllä sattuu myöntää, että välillä olen kateellinen että melkein kaikki kaverit nauttii rakkaudesta elämässään, ja itse roikut sinkkuna ties kuinka monetta vuotta. Ja toisinaan oon kateellinen että moni muu pärjää pääsykokeissa paremmin kuin minä. Mutta meillä kaikilla on vahvuutemme ja heikkoutemme, keskittykäämme niihin vahvuuksiin siis. JA. Antaa niiden tunteiden tulla. Koska ei ne ikuisesti kestä!;)

xx Jasmin

perjantai 26. elokuuta 2016

Me oltais sillon sikin sokin ja vinksin vonksin.

Tällä hetkellä nään ja tunnen ja ajattelen vaan paskaa. (Eli en kustaa, me qustoo)
Kun katon peiliin nään finnejä ja ison nenän. Kun katson sisälleni tunnen epävarmuutta, levottomuutta ja pelkoa. Kun katson kotiin, nään kaiken vanhan. Nään kuvat mitkä on vaan huonoja yrityksiä muistaa kaikki kiva. Kuulen kissan miukumiset ja näen ajatukset heittää ne komeroon miukumaan. Tunnen ajatukset heittää peilit ikkunasta ja lääkkeet viemäristä. Bisset kurkusta ja vanhat banaanit rappuun tuomaan muillekki paskaa mieltä. Kirjaimetkin tuntuu kolkoilta ja ajatus tökkii.

Miksei mikään oo niinku pitäis. Niin moni kiva asia on lähellä. Lähellä mutta ei minulla. Niiden läsnäolo saa mut raivon partaalle. Olkaa minun tai painukaa vittuun. Oikeestaan kaikki on kai niinku pitäis. Mut se on vaan se musta joka puhuu. Ei tän kuulu olla näin, mut näin se on ollu melkeen aina. Joskus sen unohtaa. Sillon kaikki on kivaa. Mut onko se valhetta vai onko tää valhetta? Onko tosi ja valhe sama kuin oikea ja väärä? Ero on olemassa, mutta se on niin häilyvä, että sitä miettii onko se vain yhteiskunnnan keksimä ärsyttävä muka-määritelmä jota ei oikeasti ole olemassakaan.

Vittu miten ärsyttävää sekin on, että melkein kaikkiin karkkeihin on tungettu liivatetta? Miks on ees keksitty sana liivate? Miks ei voi vaan lukea että lehmien aivoneste. Niin moni asia tässä maapallossa on puettu hienosti ja maksettu vielä hienommin. Tää maailma välillä tappaa mun hyvyyden. Miten niin pieni asia on oikeestaan tosi iso. Se että tuskin kukaan himoitsee mitään lehmien avionesteitä hyi vittu. Mutta silti sitä syötetään meille niinku sikaa säkissä ja opetetaan se vielä niin hyvin, ettei mitään muuta osatakkaan paremmin kun sulkea silmämme. Mut toisaalta miten muutenkaan täällä selviää? Taisiis jos mä ainakin alan ajattelemaan asiaa, niin eihän missään oo mitään järkeä. Mä tuen eläinten ja ihmisten ja maapallon paskomista millon milläkin tavalla ihan vaan elämällä silleen niinku mut on opetettu. Eihän täällä pää kestä jossei sulje silmiään? Mut ei sekään oo oikee tapa olla? Mut ei oo oikeeta eikä väärää. Väritkin on vaan jotain spectrejä. Eikä ilman painovoimaa me oltais tässä. Me oltais sillon sikin sokin ja vinksin vonksin.

Miks mä ees haluun niitä asioita mitä haluun? Miks mä en haluu muita asioita? Mitä sit kun saan ne asiat? Sit haluun lisää asioita? Välissä harhaudun varmasti haluamaan asioita, joita en itse halua vaan yhteiskunta tai mainokset tai joku paska täällä saa mut uskomaan että haluan sitä. Oli se sitten kokis tai kissan paskantama kahvipapu. Ehkä sitten maalaan taulun ja pierasen ääneen keskellä kokousta. Nauran kun pitäs itkeä, mutta hymyilen vain kun ei hymyilytä.

Kissoilla on sentään pokkaa kusta omistajan tyynylle tai tunkea persettään naamaan sillon kun niitä huvittaa. Me ihmiset vaan tyydytään tähän kaikkeen. Mut ainaki se kansanedustaja edusti itteensä hyvin, se oli tosi ystävällinen. Sehän tarkottaa että elämä muuttuu, me ollaan hyvissä käsissä.

xx Angsti




p.s. se on niinku runo.


tiistai 23. elokuuta 2016

Moi.


Pitkästä aikaa taas. Työelämään totuttautuminen vie aikaa. Oon usein tositosi poikki töiden jälkeen vaikkei oliskaan mitään ihmeellistä.

Elämä on hassua. Sitä en ookkaan ennen sanonu. Wow. Mut se on hassua miten tunteet säilyy samanlaisina, ihastuminen tuntuu samalta ku pienenä, stressi ei helpota vaikka sitä olis kokoajan, aamuväsymys on aina yhtä tuskasta. Joka syksy on muutoksen virtaa ilmassa, joka talvi se pimeys masentaa paljon ja joka kevät ei malta odottaa rantakelejä.

Tänään lupasin mennä aikasin nukkumaan, koska väsymys tuntui joka solussa. Vaikken ees nukkunu hirveen vähä. Mut on ollu tosi hektistä.

Taivas on niin kaunis ja kiehtova.


keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Miauuuuu

Tänään en tykkää ajasta, koska se ei mene samaan tahtiin mun kanssa. Eri rytmissä on vaikea tanssia sulavasti.

Pasilasta Herttoniemeen bussimatkalla on kaksi asiaa mitä odotan.
Sitä kun bussi ajaa mäkkärin ohi. Sieltä näkyy autokaistan ikkunasta toimisto, ja toisesta autokaistan ikkunasta kassalinjasto, joissa molemmissa oon viettänyt lukuisia tunteja. Tai no toimistossa en, ehkä niin paljon kun kassalla, mutta silti. On hauskaa, kun katsoo sisälle ja tietää kaiken siitä, miten asiat tehdään siellä. Ja itse saa vaan läpikuultavan hetken kurkistaa muistoihinsa. Olen kiitollinen siitä, että muistelen sitä kaikkea kaikesta huolimatta hymy silmäkulmassa.
Toinen hetki on Kulosaaren silta, Kalasatamasta lähtien. Siellä lamput näyttää omalta yölampulta isommassa koossa, portin kohdalla on kisssankorvat ja paikka huokuu jotain määrittelemätöntä tunnelmaa. (Ja talvisinkin se yllättää ihanilla jouluvaloilla, mille ei edes stokkan valot vedä vertaa.) Sillalta taas aukeaa merimaisema, jossa näkyy myös Korkeasaari. Miten taivas näyttää niin paljon kivemmalta heti, kun on vettä samassa maisemassa?


Pitää olla välillä raskasta, että osaa arvostaa kun on kevyttä. Kävelin raskain askelin treeneistä siskolle, mutta kotimatkalla askeleet muuttui höyhenenkevyksi.

Kissa miukuu ruokaa, mutta jos annan sille nyt niin se oksentaa ne. Joten mun pitää kuunnella vielä vartti kun se miukuu. Se on varsin raskasta.

Hyvää yötä. 

lauantai 2. heinäkuuta 2016

Ukkostaa.

Helsingissä sataa. Ropina kuulostaa lempeältä. Taivas on tumma, mutta auringon säteet näkyvät pilven reunalta. Tuntuu pieneltä ihmiseltä kaiken ison keskellä. Vaikka onhan muurahaisillakin tehtävänsä. Mikä on ihmisten tehtävä? Kissat juoksee parveketta ympäriinsä. Tykkään siitä, että jalat on paljaat ja saa pukea shortsit jalkaan. Välillä mietin, että jos oltaiski totuttu sellaseen maailmaan jossa asiat olis ihan erilailla, taivaan tilalla olis toffeeta tai kaikkialla olis tasasin välein pylväitä taivaaseen asti. Täällä mä elän tallaista elämää. Tässä elämässä on arki. Tässä arjessa mua ärsyttää tietokoneen salasanan kirjottaminen joka aamu. Äsken annoin ruokaa kissoille ja se oli kivaa. Ei se itse ruuan avaaminen ja haistaminen. Vaan se, että konkreettisesti pidän huolta mun kissoista. Niin helpolla tavalla: ostan pussin ruokaa ja annan sen kissoille. Sitä on arki. Se koostuu sellaisista asioista kun herääminen, syöminen, nukkuminen, paikkoihin meneminen yms. Mutta ei se itse herääminen tai syöminen itsessään ole isoja juttuja. Mutta arjen takana peruspilareina onkin isompi merkitys. Jokainen antaa itse niille merkityksen. Jotku elää miettien enemmän sitä merkitystä ja jotku sitä arkea. Kouluttautuu tiettyyn ammattiin sen merkityksen vuoksi, tai sen tuoman arjen takia.


Oon pohtinu mun näyttelijäntyön unelmaa. Ehkä suurin mikä mua vetää sinne maailmaan, on se merkitys nimenomaan. Se sielunmaisema, tunnelma, arvot. Se että usein työpaikalta löytyy hirveen fiksuja ja paljon ajattelevia ihmisiä. Koska näyttelijänä sä voit tuoda tähän maailmaan palan itseäsi. Ja koska sä saat ihmiset ajattelemaan. Mulle merkitsee paljon ajatukset ja tunteet. Lauseen sanojen järjestys ja äänen korkeus. Mä en tykkää siitä arvostelusta, mikä näyttelijäntyöhön liittyy. Rakastan taas sitä, että teatteritaide on siinä hetkessä. Se on sen hetken ja sitten se katoaa.
Taivaalla salamoi ja rakastan sitä. Rakastan luontoa. Myrskyt on kiehtovin asia mitä tiedän. Unelmoin eläinten ja luonnonilmiöiden näkemisestä vuodesta toiseen.

Taivas on tumma ja mun mieli on puhdas.

Tähän hetkeen kiteytyy elämän koko salaisuus.

tiistai 28. kesäkuuta 2016

Pieniä sanoja peräkkäin.

Ajatukset pyörii liian nopeasti akselinsa ympäri.

Makaan lattialla ja kaikessa on järkeä. Koska saan leikkiä. Elämässä parasta on leikkiä. Hippaa, piilosta, kirkkistä, zipzapzuppia, hedelmäsalattia, raajarikkoista, mitä vaan. Sitten saa sanoa järjettömän lauseen joka tekee kaikesta vielä kaunistakin.

Kuitenkin raajat tuntuvat raskailta kun pitäisi lähteä. Kulkeminen, palaaminen, tuleminen ja ehkä vielä meneminenkin on helppoa, mutta lähteminen on vaikeaa. Se on tahmeaa kuin bisse tanssilattialla ja sitkeää kuin kova toffee.

Kiehtovaa ja pelottavaa. Helpottavaa ja tuskaisen epämääräistä. 

Miksi haluaa asioita joita ei oikeasti halua? Miksi epäilee asioita joita rakastaa? Miksi rakastaa kiivetä, mutta pelkää putoavansa? Pitäisi muistaa ettei alas katsominen tuo lisää rohkeutta.

Olen samassa paikassa ja silti ihan eri paikassa. Elämä pyörii pienissä ympyröissä. Mutta kierrokset on erivärisiä.


torstai 23. kesäkuuta 2016

Katsojan silmät on televisio.

Samalla kun avasin kirjotuspohjan, niin tajusin mikä näissä päivissä mättää. Se että teatteritreenit on iltasin ja päivällä ei oo mitään.  Koska mä en tykkää tehdä pelkkää iltavuoroa ja sitä nää päivät nyt on. Ei tää siis mikään hengenhätä ole, mutta tykkäisin enemmän vapaista illoista, kun päivistä. Toisaalta 100% mielummin teen teatteria iltaisin, kun pelkkiä satunnaisia kassavuoroja. Toi on tosi kiva ja haastava proggis missä nyt oon. Olinkin ihmetelly, miks on niin epämukava olo usein, mut se on se iltavuoron samankaltaisuus.





Laajasalon ja Lahden kansanopiston 2 vuoden opiskelijavalinnat tehtiin. En hakenut kumpaakaan, joten miksi se kuitenkin kiinnostaa? No melkein hain Laajasaloon, mut sit en kuitenkaan. Vuosi Rajarikossa oli elämäni parhain, miksi en siis jatkaisi koulutustani kansanopistossa? Oli rankka vuosi, mutta kaikki oli sen arvoista. En mä oo ihan varma itekkään miksi. Kirjoitin päivät kalenteriin ja ilmoittauduin alustavasti pääsykokeisiin. Sitten aloin kirjoittamaan kirjallista ennakkotehtävää miksi haen teatteri 2 linjalle. Kirjoitin viisi lausetta, joista jokainen oli valhetta. Motivaatio opiskeluun tuntui olevan hukassa, luultavasti väsymyksen takia, olihan viime vuosi tosi intensiivinen. Säikähdin itsekkin hieman tätä motivaationpuutosta. Jos mä en muka haluakkaan opiskella teatteria niin mitä sitten? Taisiis kyllä mä haluan. Mutta samalla en jaksa. Tällä hetkellä teatteri tuntuu jotenkin vaivalloiselta. Ja kuitenkin aina treeneissä oon tosi innoissaan. En tiedä mistä ylimääräinen ponnistelu johtuu. Siitäkö että tää ala on niin vaikea ja kaikki jaksaa muistuttaa siitä niin usein? Että sen vuoksi luovuttaminen kolkuttaa aina takaraivossa? Toisaalta oon siitä erityinen luonteeltani, ettei luovuttaminen edes yleensä kuulu mun vaihtoehtoihin. Sain tsemppari stipendikin, koska aina teen kaikki loppuun hampaat irvessä ja oon todella sinnikäs. Enkä koe että mun pitää yleensä erikseen päättää tehdä asiat loppuu vaan se tulee multa luonnostaan. Ehkä oon siks uupunut ja en hakenut? En mä tiedä. Häämentävää kun on hämmentynyt.


Havahduin myös siihen pari päivää sitten että kaipaan elämääni jotain. Ajattelin, että on kivaa vaan tehdä teatteria, ja olla tietämättä syksystä. Mutta kaipaan suunitelmaa. Siihen on jotenki kasvanu. Ajattelin että se olis vapauttavaa kun ei suunnittele, mutta ei se nyt niin vapauttavaa olekkaan. Vaikka oikeestaanhan mulla on paljon suunnitelmiakin, mutten vaan oo tehnyt mitään päätöksiä. En ehkä osaa oikein päättää. Haluan mennä ulkomaille, mutta en jaksa heti lähteä. Toisaalta jos en mee kohta ni pelkään, etten ikinä mee. Että jotain tulee jotain velvollisuuksia ja en pääsekkään. Mutta kyllä mä pääsen, ja voin tehdä mitä vaan.

Rakastan mun kotia ja kissoja, mutta mun unelmat huutaa mua pois täältä. Haluun samaan aikaan irtautua ja matkustella sekä juurtua ja jäädä.


Kuvat Kolilta.



Puss ock Kram Jassu.